Aamulla heräillessä nakkaan hampaat uudemman kerran suuhun, nehän tuntuu varsin hyviltä ikeniin kunhan ne on saanut paikoilleen, mutta joku hemmetti niissä on, että laittaessa tekee ihan julmetun kipeää etuosaan. Lohduttaudun ajatuksella, että ikenethän on vielä aika hmmmm... no jossain kunnossa, vaikka kipeät ne ei enää olekaan, joten ehkäpä tämä menee ohi.
Kupponen kahvia ja samalla tajuan, että kappas tosiaan. Kun kitalaki on muovin alla niin kahvinkin voi juoda paljon kuumempana. Tai oikeastaan, se pitää juoda kuumempana. Jos sen antaa olla kupissa jäähtymässä yhtä kauan kuin yleensä olen antanut se tuntuu jo ihan haalealta. Okei, en nyt sitten tiedä onko tämä positiivinen vai negatiivinen asia. Muodostan päätökseni myöhemmin.
Toinen havainto, jonka siinä kahvia hörppiessä teen on juominen noin yleensä. Sehän sujuu jo ihan hyvin! Kuppi ei kolise enää etuhampaisiin, huulet ei etsi oikeaa paikkaansa mukin suulla ja kahvikin menee juuri sinne minne pitääkin. Hei, voitto numero 1! Suu tuntuu tosin edelleen kovin täydeltä, ihan kuin sinne olisi paukauttanut tennispallon eikä oikein tiedä, miten sitä suutaan pitäisi sen pallon ympärillä. Oman lisänsä tuo tietysti se, että paitsi että se tuntuu täydeltä, niin se tuntuu myös muoviselta. No, kaipa se siitä.
Päivän agendana on pari hommaa, jotka pitää hoitaa eli apteekki ja katsastuskonttori. Mielenkiintoista tulee olemaan tämä, ajattelen siinä aamukahvi kakkosta juodessani. Aamuvirkkuna ihmisenä suuntaan toimintoihin heti ysin aikaan, ensin apteekkiin, jossa iloinen ja hyväntuulinen naisihminen tulee kysymään tarvitsenko apua kun siinä hyllyjen välissä heilun.
Kiitos, joo, sain eilen proteesit, joten puhe on vielä vähän vaiheessa, mutta tosiaan, puhdistusaine, hammasharja ja kiinnitysaine olisi hakusessa. Naisihminen nauraa hyväntuulisesti ja toteaa, että viikon parin päästä puhut kuin vanhat tekijät, joten ei hätää! Samalla kaivetaan esiin tarpeelliset kapineet ja kieltämättä olo on itsellä varsin ok kun ostoksiani maksan.
Katsastuskonttorilla on väkeä kuin pipoa, mutta niin vain sinnikkäästi täräytän itseni kassalle ja kysyn, onko ryysis. Miksi ihmeessä valitsin sanan jossa on paljon suhisevia ässiä, ajattelen päässäni, sillä se kieltämättä kuulostaa koomiselta. Toimistoneitonen ei ole millänsäkään suhinasta ja toteaa, että on, ainakin tunnin jono. Päädymme varaamaan ajan iltapäivälle, joten kappas. Sitähän tulee ulkoiltua ihan tosissaan.
Kotiuduttuani päädyn kokeilemaan onnistuisiko voileivän syöminen. Pehmeää kaurataskua, päälle kinkkua ja tomaattia ja rohkeasti haukkaamaan. Just. Ei onnistu. Tuntuu, että etuhampaat ei vain tee yhtään mitään, korkeintaan painavat kuviointia leivän pintaan. Ja ihan kuin koko proteesi nousisi takaosastaan irti vaikka ei se nouse, mutta tuntuma on sellainen. Miten ihmeessä näillä purraan paloja mistään?
Yritän uudelleen mutta ei. Ei tule yhtään mitään. Yritän vielä kerran, tällä kertaa sivuhampaita käyttäen ja niillä palan saa kuin saakin repäistyä leivästä irti, mutta ei sekään nyt ihan taiteen sääntöjen mukaan mene. Lopulta leikkaan leivän paloiksi ja pala kerrallaan pureskelen sitä suussani. Omituista. Kertakaikkisen omituista.
En ihan osaa sanoa, miten niitä paloja pitäisi pureskella, mutta sitkeästi jatkan hommaa ja kyllä ne kai jotenkin pureskelluiksi tuleekin vaikka kohtuuisoina ne taidan nieleskellä. Hieman outo tunne, kun ei ole ihan varma, että missä ne palat siellä suussa on, sillä kitalakihan on kokonaan pelattu tuntopelistä pois ja välillä tuntuu, että palat seilaa hampaiden ja posken välissä.
Ja purusuunta. Eipä sitäkään ole tullut ennen ajatelluksi, että sekin jotain vaikuttaa. Tuntuu, että sillä vuosikymmeniä käytössä olleella pureskelutyylillä hommaa ei voi hoitaa, pitää pureskella rauhallisesti ja suoraviivaisesti ylös ja alas, mikään sivusuuntainen "purejenkki"-style ei nyt pelitä. Okei. Harjoitusta kaipaa tämä laji selvästi ja paljon.
Päivällä tyydynkin sitten puolison keittämään siskonmakkarakeittoon, joka sekin on ihastuttava lisä viime viikkojen ruokavalioon, mutta ei välttämättä yhtä haastava kuin se voileipä. Sen verran leipäepisodista opin, että hieman muussailen makkaroita haarukalla pienemmiksi lautasella ennen syömistä. Soppa menee alas ihan jees ja makkaroiden pureskelukin onnistuu ihan hyvin, kun ne on valmiiksi vähän pienempiä malleja.
Illalla teen itselleni uudemman kerran voileivän ja lisään vielä kerrointa asettamalla leivän päälle juustosiivunkin. No jaa. Tiedä häntä suoriuduinko paremmin kuin päivällä, mutta syötyä sekin tulee, kun sen palastelee ensin. Mutta olipa voileipä hyvää, sen minkä siitä maistoi. Proteesi kun vie osan makuaististakin mennessään.
Eniten ehkä naurattaa puhe. Välillä se toimii ihan suht ok, mitä nyt ässä suhisee ja puhisee ja sihisee, välillä se on sitten sellaista sönkötystä ettei siitä saa oman päänsäkään sisällä selkoa. Ihme kirjaimet saattaa mennä ihan häröilyn puolelle kun yrittää jotain sanoa, ja tulos on pelkkää känniapinamölinää. Näinköhän tässä pitäisi ottaa ja lukea kirjaa ääneen, kaipa siihenkin on harjoitus parasta lääkettä.
Päivän mittaan totean pari lisähuomiota hammaskalustosta. Sehän istuu suuhun juuri hyvin, mutta pari juttua häiritsee aika reippaasti. Ikenien etuosan päällä oleva osa tuntuu ihan liian paksulta ja siihen tehdyt pienet "väkäset" on selvästikin ne, jotka toki kiinnittää proteesin hyvin suuhun, mutta myös aiheuttavat sen julmetun kivun niitä suuhun laittaessa. Lisäksi etuosa nostaa jotenkin ylähuulta ylemmäksi kuin sen paikka on ja sehän sitten häiritsee omaa silmää julmetun paljon.
Toinen, mikä häiritsee on etuhampaisto. Ne menee ihan liian alas alahampaiden päälle eivätkä tunnu luontevilta toisin kuin poskihampaat, jotka tuntuvat juuri siltä miltä oletan niiden kuuluvankin tuntuvan. Samalla ne häiritsee alahuulen elämää, vaikka kipeää ne nyt ei teekään. Näistä parista asiasta aion hammashemmolta kysyä, josko niille voisi jotain tehdä sillä jos näiden kanssa on tarkoitus elää loppuikänsä, niin olisi se nyt kiva, että nämä tuntuisi suussa luontevilta.
Päädyn jälleen antamaan ikenille yölevon ja laitan kapineiston rasiaan odottamaan aamua. Vertaistukea ja neuvoja on hieman niukanlaisesti, mutta paljon nettiä pelmanneena ja käyttökokemuksia kaivaneena päädyn uskomaan siihen, että muutamassa viikossa näihin tottuu niin, ettei sen kummemmin niiden olemassaoloa edes ajattele saati käytössä huomaa. Hope so.
