Teknikkoreissu 4

 23.10.2023

Viimeistä käyntiä viedään. Kirjakin alkaa olla jo lopussa, joten ei huono. Enpä muuten olekaan näin montaa kertaa reissannut isolle kylälle kuin viimeisen parin viikon aikana. Ahdistus on onneksi laskenut lähelle normioloa, huh, joten selvästikin tämä alkaa helpottaa.

Ja siellä sitä ollaan, teknikolla. Pöydällä nököttää tuleva ylähampaistoni. Sinne ne proteesit sujahtaa, ihan pikkuisen sattuu ensin kun teknikko niitä suuhun laittaa, mutta mikäs, paikalleen kun ne saa niin ei tunnu enää kipua. Mutta voi ristus, että suu tuntuu täydeltä. Ihan kuin sinne olisi tuupattu joku keilapallo.

Peilistä katsoo silti ihan jees-näköinen naama. Okei. Mikäs tässä! Vielä ohjeistus hoidosta, jatkoista ja muut, ja mä olen valmis lähtemään kohti kotia. Aiemmin mielessäni suunnittelemani “prkl käyn kyllä takuulla yhdellä oluella heti kun saan hampaat suuhuni” jää kyllä pelkäksi suunnitelmaksi.

Eihän näillä pysty nyt yhtään mitään laittamaan mihinkään kun tuntuu, että suukaan ei mene normaalisti kiinni. Edes pienen pieni salmiakki suussa ei tunnu tavalliselta vaan siltä, kuin sinne olisi muljattanut vähintään pussillisen niitä kerralla.

Kotona keittelen kahvit ja hmmmm… Ankea kokemus. Kahvi ei maistu yhtään siltä miltä pitäisi, kahvikuppi osuu etuhampaisiin, suu tuntuu muoviselta, olo on kuin kummajaisella.

Puhe on puuroa. Ja sitten taas ei. Ja sitten taas on. Ei oikein osaa päättää, mihin sen kielen nyt pitäisi sijoittua, suu kun tuntuu todella ahtaalta.

Hampaat ei tunnu yhtään omilta. Niiden malli on kyllä sellainen kuin ajattelinkin, mutta etuhampaat on liian pitkät ja osuu hassusti sekä alahuuleen että alahampaisiin. Onko se sitten ne hampaat vai onko proteesin ienosa, en tiedä, mutta jotenkin tuntuu ja näyttää siltä, että ylähuulikin on hieman turhan turpean näköinen.

Kitalakiosasta en osaa edes oikein sanoa. Tuntuu, että se on ylettömän paksu vaikka käteen ottaessa se onkin aika ohut. Kaipa se on vain sitä uuteen oppimista. Ehkä se on myös hieman liian pitkälle nieluun yltävä, sillä välillä iskee oksennusrefleksi ihan vain puhuessakin. Yhdessä kohtaa on jopa pakko napata hampaat pikana suusta, koska tuntuu että ihan juuri nyt tulee oksennus ja silmistäkin alkaa vuotaa vettä.

Jotain positiivistakin toki. Hyvin ne tuntuu kitalaen osalta istuvan, ei lenksu, keiku eikä tunnu mitenkään löysiltä. Kaikki kolotkin asettuu juuri oikeille kohdilleen. Mielenkiintoista, sanoisin.

Illalla nakertelen yhden kylmän nakin. Aivan älyttömän tuntuista suussa. Eihän näillä voi ollenkaan pureskella normaalisti, pitää jotenkin ihan oudosti pureskella. Argh! 

Onneksi olen vielä tämän viikon kotona sillä tällä puhekyvyllä en pysty ohjaamaan yhtään mitään enkä ketään.

Nukkumaan mennessä olen päättänyt, että en kyllä nyt luovuta, nukun hampaat suussa, oli mikä oli. Tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen totean, että ihan sama. Ehtii sitä sitkeä olla aamullakin ja nappaan hampaat suustani hyllylle.

Nyt vaan muistat, tämä on silti loppusuora vaikka tätä kestäisi viikkoja tai kuukausia.