Ja sittenkö töihin?

 2.10.2023

En pysty lähtemään töihin. Juon kyllä kahvia, olen jopa syönyt (juonut) aamulla smoothien, mutta töihin en pysty. Jo pelkkä ajatus saa sykkeet nousemaan tuhanteen ja pakokauhun niin älyttömäksi, että mieli tekisi vain käpertyä pöydän alle piiloon.

Tärisyttääkin. Sydän tuntuu, kuin tulisi rinnasta ihan juuri näillä näpein ulos. Ihan älyttömän kamala olo. Mutta jännä juttu, heti kun ei ajattele mihinkään lähtöä niin syke alkaa vähin erin laskemaan. Noustakseen uudelleen kun sitä miettii.

Nukkuminenkin on sitä mitä sattuu. Särkyjä ei ole, mutta unessa en viivy kuin muutaman hassun tunnin ja sen jälkeen ajatukset alkaa pyöriä ympyrää. En voi lähteä kotoa, en voi, en voi!

 

Soitan esimiehelle ja sen jälkeen työterveyteen. Hoitaja on enemmän kuin myötätuntoinen. Ei hätää. Lääkäri soittaa päivällä sulle, nyt ihan rela. Kaikki järjestyy. Kyllä tää tästä.

Päivällä lääkäri soittaa, juttelee, kyselee, antaa toivoa. Paniikkihäiriö. Kohtauksellinen. Ahas. No niinpä muuten onkin. Kerran aiemmin olen sen kokenut ja juuri siltähän se silloinkin tuntui. Lähete työpsykologille, pari viikkoa saikkua, ja ei hätää. Nyt annat vaan aikaa itsellesi.

Toisaaltahan tämä operaatio osui nyt ihan oikeaan kohtaan, kun isommasta kirurgisesta toipuva puolisokin on pitkällä saikulla ja pystyy hoitamaan kaikki ulkomaailmaan suunnattavat toiminnot, eihän mulla kotona mitään hätää ole.

Kantaa lisää pilttiä ja jogurttia ja banaaneja ja vähän kaikkea, mitä voi kuvitella ilman hampaita suuhunsa laittavan. Eniten mieli silti askartelee noin suunnilleen lihapyöryköissä. Että tekisi mieli niitä. Ei niinkään sen maun takia vaan sen suutuntuman.