Ajattelln nyt dokumentoida oman kokemukseni proteesien saamisesta jo ihan siksikin, että olisin ihan älyttömästi kaivannut itse omakohtaisia kokemuksia asiasta siinä kohtaa kun päätös niistä oli omassa päässä tehty.
Omat hampaanihan on olleet pienestä pitäen mitä sattuu. Niitä harjattiin aamuin illoin äidin tiukassa valvonnassa, pidettiin kuin kukkia kämmenellä ja silti. Yksristinollaa ja kertaakaan en ole hammaslääkäriä tavannut ilman, että olisi ollut paikkauksen tarvetta.
Lapsuusvuodet meni pienellä maaseutupaikkakunnalla ja niin. En nyt ihan tiedä, millainen hammaslääkäri kyseisellä kylällä oli, sillä jokainen meistä tenavista pelkäsi miestä kuin ruttoa. Osasyy saattoi olla ihan hänen käytöksensä. Hän oli aina ärtynyt ja kiukkuinen ja kertaakaan hän ei sanonut yhtä ainoaa positiivista sanaa yhdellekään, joka hänellä kävi. Jotenkin pelottavakin hänen olemuksensa oli, mutta luulenpa sen johtuneen juuri siitä hänen tavastaan käyttäytyä tenavia kohtaan.
Muistan toki äidin usein sanoneen, että heillä nyt vain on niin hittolaisen huono hammasluu suvussa, ollut aina. Kaikille oli nuorena tuupattu tekareita suuhun ja tilanne oli ihan sama isäni puolella. Kaipa se hammasluukin sitten jotain vaikuttaa, oletan ainakin.
Osin varmasti siksi, että lapsuusvuosien hammaslääkärikäynnit oli aiheuttaneet aika jäätävän hammaslääkärikammon, minusta tuli vielä aktiivisempi hammasten hoitaja. Harjaamista, kuuraamista, ruokavalionkin kanssa tuli kikkailtua. Jätin kahvista pois sekä sokerin että maidon ja varmistelin hammaslääkäriltä mikä olisi järkevin makeinen, jos jotain söisi. Suklaa, niin sanoi. Silti.
Alahampaat pysyivät aina yllättävän hyvässä kunnossa, mutta ylähampaat. Ne olivat varsinainen murheenkryyni. Parikymppisenä tilanne oli jo se, että juurihoitoihinkin oli ehditty. Koskaan ei edes tiennyt kun jotain syö, että lentääkö joku pala jostain irti, siinä määrin huonossa hapessa hampaat olivat.
Kerrankin olin aikeissa laittaa tulenpalavaa kiukkupostia LEAFille, kun Tuplapatukkaa syödessä suussa pyöri iso kivi niiden pinnan mantelirouheiden lisukkeena. Ei muuten ollut kivi. Oli pala hampaasta. Ihan sellainen puolikas poskihampaan kruunuosa. Jo kolmekymppisenä alkoi olla sellainen olo, että olisi parempi luovuttaa kun ei ne nyt vain suussa ehjinä pysy.
Tilannehan ei tietenkään vuosien mittaan parantunut, päinvastoin. Oman lisänsä soppaan toi vielä se, että neljänkympin ja viidenkympin väliin iski epäonni. Isokokoisen koiran muodossa. Tämä tapahtui kun leikitin doggia, tokikin hänelle sopivan kokoisen halon kanssa. Miten lie siinä leikin lomassa kävikin niin, että doggi tevasi sillä halolla suoraan ylähuuleen. Toinen ylähammas alkoi samantien heilua. Huoks.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti