perjantai 27. lokakuuta 2023

No nyt!

 Aamupäivä meni nälkää potien, sillä niin. Hieman hankalaahan se syöminen tuppaa olemaan, mutta mikäs. Laihis ainakin on toiminut vähän väkisinkin tässä. Puolilta päivin suuntasinkin askeleet kohti bussia, joka alkaa tuntua jo kovinkin kotoisalta toiminnalta.

Hammashemmon ovikello oli rikki, sillä vaikka kuinka sitä painelin niin kukaan ei tullut avaamaan. Lopulta soitin hammashemmon numeroon ja johan ovi aukesi. Pisti itseäkin naurattamaan, kun hammashemmon ekat sanat minut nähdessään oli, että oletko nyt nuuskaa alkanut käyttämään.

Joo-o, niinhän ne nyt kotonakin on epäilleet, näytän kaiketi jyrsijän ja nuuskaajan risteytykseltä. Hammashemmo otti kapineet hoitoonsa ja annapa olla, puoli tuntia myöhemmin suussa oli oikeasti omat hampaat. Tai siltä ne tuntui.

Näillä hampaillahan voisi varmaan oikeasti syödäkin. Ne on kuin suoraan lapsuusvuosien koulukuvasta ja asettuvat suuhun juuri kuten pitääkin. Suun saa tavalliseen tapaan kiinni ja mikään ei hankaa vastaan. Juodessakaan ei mikään hankaa vastaan vaan homma pelittää.

Lievää ongelmaa toki aiheuttaa se, että toinen poski on pirullisen kipeä, enkä oikein tiedä miksi. Siihen vain simppelisti sattuu, oli suu sitten auki tai kiinni. Ehkä se on vieläkin sitten käytävä siellä hammashemmolla, epäilys kun kalvaa mieltä sen osalta, että toinen reuna on nyt liian korkealla kun turvotus alta on lähtenyt laskemaan.

Sellaista sitten kolmantena päivänä. Mutta hei! Puhe muuttui normaaliksi heti kun vähän muokkailtiin "ikenenvahvuutta" ja "hampaidenpituutta". Eli suosittelen, jos ne ei tunnu oikeilta niin uudelleen teknikon puheille. Kyllä ne vaan osaa auttaa ja auttaa vieläpä mielellään.

Ps. ei edelleenkään tietoa kustannuksista, nythän olen maksanut vasta alahampaiden hoidon + poistot, yhteiskustannus hieman rontti 200 ekkeä...

keskiviikko 25. lokakuuta 2023

Päivää pidemmällä taas

 Nukuin jälleen ilman ylähampaita ja hyvin nukuinkin. Aamulla napsautin kapineen paikalleen ja voi kiasus, että se laittaminen teki jälleen höpöä. Kipunat vain sinkoili silmissä, kun sitä paikoilleen laittelin, mutta hassua kyllä, heti kun se oli hollillaan kipukin katosi. Kovin mielellään sitä ei siis edestakaisin viitsi hilailla.

Aamupäivästä soittelin hammashemmolle, kysyin pystyykö pientä kosmeettista säätöä tekemään vai miten tämä homma toimii. Että kun hieman näytän siltä, kuin olisi nuuskamälli kokoajan ylähuulen alla ja se etuhampaiden pituus taas herättää aika voimakkaan jyrsijä-assosiaation. Hammashemmo totesi ykskantaan, että kyllähän niille saadaan paljonkin tehtyä.

Ja ei, ei niiden muokkaamisessa kauaa mene, maks puolisen tuntia, joten kuinka ehdit käymään? Ou jes! Sovimmekin käynnin seuraavalle päivälle, sittenhän se alkaisi toivottavasti olla siinä. Kerroin myös, että mitään ihmeempiä kipuja ei ole ilmennyt, tosin nyt kun olen sitä syömistä tässä varoen harjoittanut niin hieman on toisella puolella sellaista kipua syödessä, mutta se lienee ihan normaaliakin tässä vaiheessa. Tutkailemme siis tämänkin samalla kertaa.

Puhe alkaa olla aika hyvällä mallilla, mutta sellaisen hassun havainnon tein että jos olen pidempään puhumatta niin annapa olla, kieli on hetken ihan pihalla siinä kohtaa kun puhun uudemman kerran. Niinpä päädyinkin lähtemään kauppaan heti puhelun jälkeen, tosin se hiton ässä on ihan kuutamolla. Silkkaa suhinaa on se, enkä nyt vielä ole keksinyt miten suu pitäisi laittaa silloin kun sanoo jonkin sanan, jossa se on. Kaupassa yritinkin vältellä niitä ässä-sanoja, mutta hitto että se on hankalaa hommaa. 

Kehitystä puheessa silti on tapahtunut reippasti parissa päivässä. Maanantaina, kun kotiin palailin hammasreissulta, kuulostin pitkältikin puolalaiselta rekkakuskilta sillä sellaista sönkötystä puhe oli etten itsekään tahtonut siitä selvää saada. Tiistaina olin sitten ennemminkin känninen positiivari, puhe ei ollut enää ihan sölkötystä, mutta väitän että vastuu sanoista oli osin kuulijalla. Keskiviikkona puhe alkoi kuulostaa pitkälti siltä, miltä ihmisen puhe yleensäkin, mutta toki kieli teki vielä välillä omia kuvioitaan ja tosiaan, se hiton ässä eli edelleen ihan omaa elämäänsä. Eli ehkäpä se siitä!

Ruoaksi torpassa oli riisiä ja aurakanaa ja minähän sitten päätin myös sitä evästellä. Pilkoin kananpalat pienemmiksi lautasellani ja annatin mennä ja mikäs, menihän ne. Hidasta syöminen tosin on, sillä siihen pureskelemiseen pitää oikeasti keskittyä ja ihan kivutontakaan se ei ole. Kanapalojen pureskelu teki ajoittain kipeää ikenissä, joten tahtia oli pakkokin hidastaa hetkittäin lisää. Lisäksi joutuu varomaan, ettei pure poskeensa, sillä muutaman viikon hampaattomuus on saanut posket kovin varomattomiksi.

En sitten ruoan jälkeen kiskonut kapinetta pois suustani, sen takaisin laittaminen kun tekee aikasta kipeää vaan päädyin kokeilemaan, josko pelkkä reipas suun purskuttelu riittäisi. No ei ritä, ei ainakaan vielä tässä vaiheessa paranemista. Tunnin-parin päästä ruokailusta suu alkoi tuntua superhankalalta, aivan kuin ikenet olisi lähteneet turpoamaan kapineen alla. Kapine pois, reipas pesu harjalla ja käsipesunesteellä, huuhtelu, suun purskuttelu ja kyyneleet silmissä kapine takaisin paikalleen. Kyllähän se siitä sitten tasaantui se fiilis suussa, mutta joo-o.

Kyllä se nyt kuulkaa niin on, että ihan mitään ihmeellisiä hinkuja syömiseen ei tässä kohtaa ole, ei sille mitään voi. Ehkäpä sitten, kun suu on parantunut niin hyvin, että hampaita voi huoletta kiskoa edestakaisin? Jaa-a. Jostain kumman syystä päädyinkin ajoittamaan iltasyömisen sen verran myöhään, että kapineet sai heti sen jälkeen laittaa yöteloille. Lievästi kipuilevien kulmahampaiden kohtien vuoksi totesin, että nyt ei kikkailla leivällä vaan mennään ihan puolikkaalla paketilla jäätelöä, sillä siinä ei ainakaan joudu pureksimaan mitään. 

No, parempaa kohti silti edelleen!


tiistai 24. lokakuuta 2023

Proteesit päivä 2

 Aamulla heräillessä nakkaan hampaat uudemman kerran suuhun, nehän tuntuu varsin hyviltä ikeniin kunhan ne on saanut paikoilleen, mutta joku hemmetti niissä on, että laittaessa tekee ihan julmetun kipeää etuosaan. Lohduttaudun ajatuksella, että ikenethän on vielä aika hmmmm... no jossain kunnossa, vaikka kipeät ne ei enää olekaan, joten ehkäpä tämä menee ohi.

Kupponen kahvia ja samalla tajuan, että kappas tosiaan. Kun kitalaki on muovin alla niin kahvinkin voi juoda paljon kuumempana. Tai oikeastaan, se pitää juoda kuumempana. Jos sen antaa olla kupissa jäähtymässä yhtä kauan kuin yleensä olen antanut se tuntuu jo ihan haalealta. Okei, en nyt sitten tiedä onko tämä positiivinen vai negatiivinen asia. Muodostan päätökseni myöhemmin.

Toinen havainto, jonka siinä kahvia hörppiessä teen on juominen noin yleensä. Sehän sujuu jo ihan hyvin! Kuppi ei kolise enää etuhampaisiin, huulet ei etsi oikeaa paikkaansa mukin suulla ja kahvikin menee juuri sinne minne pitääkin. Hei, voitto numero 1! Suu tuntuu tosin edelleen kovin täydeltä, ihan kuin sinne olisi paukauttanut tennispallon eikä oikein tiedä, miten sitä suutaan pitäisi sen pallon ympärillä. Oman lisänsä tuo tietysti se, että paitsi että se tuntuu täydeltä, niin se tuntuu myös muoviselta. No, kaipa se siitä. 

Päivän agendana on pari hommaa, jotka pitää hoitaa eli apteekki ja katsastuskonttori. Mielenkiintoista tulee olemaan tämä, ajattelen siinä aamukahvi kakkosta juodessani. Aamuvirkkuna ihmisenä suuntaan toimintoihin heti ysin aikaan, ensin apteekkiin, jossa iloinen ja hyväntuulinen naisihminen tulee kysymään tarvitsenko apua kun siinä hyllyjen välissä heilun.

Kiitos, joo, sain eilen proteesit, joten puhe on vielä vähän vaiheessa, mutta tosiaan, puhdistusaine, hammasharja ja kiinnitysaine olisi hakusessa. Naisihminen nauraa hyväntuulisesti ja toteaa, että viikon parin päästä puhut kuin vanhat tekijät, joten ei hätää! Samalla kaivetaan esiin tarpeelliset kapineet ja kieltämättä olo on itsellä varsin ok kun ostoksiani maksan.

Katsastuskonttorilla on väkeä kuin pipoa, mutta niin vain sinnikkäästi täräytän itseni kassalle ja kysyn, onko ryysis. Miksi ihmeessä valitsin sanan jossa on paljon suhisevia ässiä, ajattelen päässäni, sillä se kieltämättä kuulostaa koomiselta. Toimistoneitonen ei ole millänsäkään suhinasta ja toteaa, että on, ainakin tunnin jono. Päädymme varaamaan ajan iltapäivälle, joten kappas. Sitähän tulee ulkoiltua ihan tosissaan.

Kotiuduttuani päädyn kokeilemaan onnistuisiko voileivän syöminen. Pehmeää kaurataskua, päälle kinkkua ja tomaattia ja rohkeasti haukkaamaan. Just. Ei onnistu. Tuntuu, että etuhampaat ei vain tee yhtään mitään, korkeintaan painavat kuviointia leivän pintaan. Ja ihan kuin koko proteesi nousisi takaosastaan irti vaikka ei se nouse, mutta tuntuma on sellainen. Miten ihmeessä näillä purraan paloja mistään? 

Yritän uudelleen mutta ei. Ei tule yhtään mitään. Yritän vielä kerran, tällä kertaa sivuhampaita käyttäen ja niillä palan saa kuin saakin repäistyä leivästä irti, mutta ei sekään nyt ihan taiteen sääntöjen mukaan mene. Lopulta leikkaan leivän paloiksi ja pala kerrallaan pureskelen sitä suussani. Omituista. Kertakaikkisen omituista.

En ihan osaa sanoa, miten niitä paloja pitäisi pureskella, mutta sitkeästi jatkan hommaa ja kyllä ne kai jotenkin pureskelluiksi tuleekin vaikka kohtuuisoina ne taidan nieleskellä. Hieman outo tunne, kun ei ole ihan varma, että missä ne palat siellä suussa on, sillä kitalakihan on kokonaan pelattu tuntopelistä pois ja välillä tuntuu, että palat seilaa hampaiden ja posken välissä. 

Ja purusuunta. Eipä sitäkään ole tullut ennen ajatelluksi, että sekin jotain vaikuttaa. Tuntuu, että sillä vuosikymmeniä käytössä olleella pureskelutyylillä hommaa ei voi hoitaa, pitää pureskella rauhallisesti ja suoraviivaisesti ylös ja alas, mikään sivusuuntainen "purejenkki"-style ei nyt pelitä. Okei. Harjoitusta kaipaa tämä laji selvästi ja paljon.

Päivällä tyydynkin sitten puolison keittämään siskonmakkarakeittoon, joka sekin on ihastuttava lisä viime viikkojen ruokavalioon, mutta ei välttämättä yhtä haastava kuin se voileipä. Sen verran leipäepisodista opin, että hieman muussailen makkaroita haarukalla pienemmiksi lautasella ennen syömistä. Soppa menee alas ihan jees ja makkaroiden pureskelukin onnistuu ihan hyvin, kun ne on valmiiksi vähän pienempiä malleja.

Illalla teen itselleni uudemman kerran voileivän ja lisään vielä kerrointa asettamalla leivän päälle juustosiivunkin. No jaa. Tiedä häntä suoriuduinko paremmin kuin päivällä, mutta syötyä sekin tulee, kun sen palastelee ensin. Mutta olipa voileipä hyvää, sen minkä siitä maistoi. Proteesi kun vie osan makuaististakin mennessään.

Eniten ehkä naurattaa puhe. Välillä se toimii ihan suht ok, mitä nyt ässä suhisee ja puhisee ja sihisee, välillä se on sitten sellaista sönkötystä ettei siitä saa oman päänsäkään sisällä selkoa. Ihme kirjaimet saattaa mennä ihan häröilyn puolelle kun yrittää jotain sanoa, ja tulos on pelkkää känniapinamölinää. Näinköhän tässä pitäisi ottaa ja lukea kirjaa ääneen, kaipa siihenkin on harjoitus parasta lääkettä.

Päivän mittaan totean pari lisähuomiota hammaskalustosta. Sehän istuu suuhun juuri hyvin, mutta pari juttua häiritsee aika reippaasti. Ikenien etuosan päällä oleva osa tuntuu ihan liian paksulta ja siihen tehdyt pienet "väkäset" on selvästikin ne, jotka toki kiinnittää proteesin hyvin suuhun, mutta myös aiheuttavat sen julmetun kivun niitä suuhun laittaessa. Lisäksi etuosa nostaa jotenkin ylähuulta ylemmäksi kuin sen paikka on ja sehän sitten häiritsee omaa silmää julmetun paljon.

Toinen, mikä häiritsee on etuhampaisto. Ne menee ihan liian alas alahampaiden päälle eivätkä tunnu luontevilta toisin kuin poskihampaat, jotka tuntuvat juuri siltä miltä oletan niiden kuuluvankin tuntuvan. Samalla ne häiritsee alahuulen elämää, vaikka kipeää ne nyt ei teekään. Näistä parista asiasta aion hammashemmolta kysyä, josko niille voisi jotain tehdä sillä jos näiden kanssa on tarkoitus elää loppuikänsä, niin olisi se nyt kiva, että nämä tuntuisi suussa luontevilta.

Päädyn jälleen antamaan ikenille yölevon ja laitan kapineiston rasiaan odottamaan aamua. Vertaistukea ja neuvoja on hieman niukanlaisesti, mutta paljon nettiä pelmanneena ja käyttökokemuksia kaivaneena päädyn uskomaan siihen, että muutamassa viikossa näihin tottuu niin, ettei sen kummemmin niiden olemassaoloa edes ajattele saati käytössä huomaa. Hope so.




Teknikkoreissu 4

 23.10.2023


Viimeistä käyntiä viedään. Kirjakin alkaa olla jo lopussa, joten ei huono. Enpä muuten olekaan näin montaa kertaa reissannut isolle kylälle kuin viimeisen parin viikon aikana. Ahdistus on onneksi laskenut lähelle normioloa, huh, joten selvästikin tämä alkaa helpottaa.


Ja siellä sitä ollaan, teknikolla. Pöydällä nököttää tuleva ylähampaistoni. Sinne ne proteesit sujahtaa, ihan pikkuisen sattuu ensin kun teknikko niitä suuhun laittaa, mutta mikäs, paikalleen kun ne saa niin ei tunnu enää kipua. Mutta voi ristus, että suu tuntuu täydeltä. Ihan kuin sinne olisi tuupattu joku keilapallo.


Peilistä katsoo silti ihan jees-näköinen naama. Okei. Mikäs tässä! Vielä ohjeistus hoidosta, jatkoista ja muut, ja mä olen valmis lähtemään kohti kotia. Aiemmin mielessäni suunnittelemani “prkl käyn kyllä takuulla yhdellä oluella heti kun saan hampaat suuhuni” jää kyllä pelkäksi suunnitelmaksi.


Eihän näillä pysty nyt yhtään mitään laittamaan mihinkään kun tuntuu, että suukaan ei mene normaalisti kiinni. Edes pienen pieni salmiakki suussa ei tunnu tavalliselta vaan siltä, kuin sinne olisi muljattanut vähintään pussillisen niitä kerralla.


Kotona keittelen kahvit ja hmmmm… Ankea kokemus. Kahvi ei maistu yhtään siltä miltä pitäisi, kahvikuppi osuu etuhampaisiin, suu tuntuu muoviselta, olo on kuin kummajaisella.

Puhe on puuroa. Ja sitten taas ei. Ja sitten taas on. Ei oikein osaa päättää, mihin sen kielen nyt pitäisi sijoittua, suu kun tuntuu todella ahtaalta.


Hampaat ei tunnu yhtään omilta. Niiden malli on kyllä sellainen kuin ajattelinkin, mutta etuhampaat on liian pitkät ja osuu hassusti sekä alahuuleen että alahampaisiin. Onko se sitten ne hampaat vai onko proteesin ienosa, en tiedä, mutta jotenkin tuntuu ja näyttää siltä, että ylähuulikin on hieman turhan turpean näköinen.


Kitalakiosasta en osaa edes oikein sanoa. Tuntuu, että se on ylettömän paksu vaikka käteen ottaessa se onkin aika ohut. Kaipa se on vain sitä uuteen oppimista. Ehkä se on myös hieman liian pitkälle nieluun yltävä, sillä välillä iskee oksennusrefleksi ihan vain puhuessakin. Yhdessä kohtaa on jopa pakko napata hampaat pikana suusta, koska tuntuu että ihan juuri nyt tulee oksennus ja silmistäkin alkaa vuotaa vettä.


Jotain positiivistakin toki. Hyvin ne tuntuu kitalaen osalta istuvan, ei lenksu, keiku eikä tunnu mitenkään löysiltä. Kaikki kolotkin asettuu juuri oikeille kohdilleen. Mielenkiintoista, sanoisin.


Illalla nakertelen yhden kylmän nakin. Aivan älyttömän tuntuista suussa. Eihän näillä voi ollenkaan pureskella normaalisti, pitää jotenkin ihan oudosti pureskella. Argh! 

Onneksi olen vielä tämän viikon kotona sillä tällä puhekyvyllä en pysty ohjaamaan yhtään mitään enkä ketään.


Nukkumaan mennessä olen päättänyt, että en kyllä nyt luovuta, nukun hampaat suussa, oli mikä oli. Tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen totean, että ihan sama. Ehtii sitä sitkeä olla aamullakin ja nappaan hampaat suustani hyllylle.


Nyt vaan muistat, tämä on silti loppusuora vaikka tätä kestäisi viikkoja tai kuukausia.


Teknikkoreissu nro 3

 18.10.2023


Jälleen kirjan kanssa bussimatkailua, ahdistuksen määrä on laskenut ehkä ihan pienen piirun. Tosin heti, jos alkaa miettiä muiden seassa liikkumista niin johan alkaa ahdistaa. Ei ole kyllä mitään järkeä tässä touhussa, ei sille mitään voi. Onneksi isolla kylällä pysäkki on lähes hammasteknikon vieressä eikä siinä vielä kaikki, bussiaikataulukin sellainen että perillä on yleensä muutama minuutti ennen omaa aikaa.


Hammashemmo tuuppaa hampailla koristellun vahamuotin suuhun. Oho! Onpas siinä hammaskalusto. Etuhampaiden asento hieman arveluttaa, vähän liikaa ulkona. Mikäs, siirretään hieman taaksepäin. Tuleehan niistä ihan jees ja hei, väri kokolailla sama kuin alaosastolla. Jes! Kyllä tää tästä. Kai. Viimeinen käynti sovitaan seuraavalle maanantaille.


Kotimatkalla saan onneksi istua ihan yksin ja lukea rauhassa. Matka sujuu notkeasti ja olo on suht jees. Jokainen eteneminen aiheuttaa selvästi jonkinlaisen onnistumisen tunteen joka puolestaan ruokkii oloa normaalimmaksi.


Soittelen esimiehen kanssa, sovimme, että olen vielä seuraavan viikon pois ja pidän lomapäiviäni. Totean eläväni toivossa, että pystyisin vähän jotain muutakin kuin istumaan vain kotona neljän seinän sisällä kunhan oon saanut ne kapineet suuhuni.


Toivon toki myös, että saisin syötyä jotain ihan kunnollista. No, nähtäväksi jää. Aika kekseliääksihän tässä on muutamassa viikossa tullut, perunamuusiin sekoitettu tonnikalapastakastike on aikas hyvää, etenkin jos sen heittää vielä uuniin.




Syysloman viettoa

 


13.-17.10.2023


Ankeeta. Aneemista. Tylsää. Tyhmää. Jo on syyslomaviikko, ei mitään järkeä. Jotenkin tuntuu, että tässä on oltu vankina omassa kodissa jo tovi. Tekisi mieli lähteä vähän johonkin, mutta oma pää ei anna periksi.


Jotain hyvää ruokaakin tekisi mieli, syysloman kunniaksi sitä lapsille tilataan kotipizzasta. Puoliso on solidaarinen ja jättää tilaamatta itselleen. Ihan tuskaa katsella, kun muksut nautiskelee keittiön pöydän ääressä Kotipizzaa. Pummaan tyttäreltä nokon täytettä siitä suussa pyöriteltäväksi. Taivaallisen hyvää!


Keittelen yhtenä päivänä itselleni leivällä suurustettua tomaattikeittoa, siitä tulee todella hyvää. Aivan superhyvää siitä saa lautasella, kun pilkkoo joukkoon vielä lisää vaaleaa leipää. Ainakin hetken maha on täynnä ja silti. Nakkia, kiitos! Lihaa! Kinkkua! Jotain!


Teknikko osa 2

 12.10.2023


Ja taas mentiin! Bussimatka sujuu hieman paremmin, kun tajuan varata mukaan kirjan. Luen koko matkan nepsyjuttuja ja havahdun vasta hieman ennen määränpäätä. Onneksi.


Vahamalli suussa tuntuu istuvan ihan jees, tällä kertaa hammashemmolla ei kauaa mene aikaa. Ohjelmassa on lisäksi hampaiden värin valinta ja seuraavalla käynnillä sitten vuorossa vahamallin kokeilu ihan hampailla!


Lapsuuden ystävän neuvosta vein mukana vanhan koulukuvan, jossa hampaat näkyy. Josko vähän sen kaavan mukaan niitä tehtäisiin, en mä nyt kuitenkaan halua mitään vitivalkoista leffatähti-ilmettä. Hammashemmo nappaa kuvan siitä itselleen ja lupaa katsoa, että päästään likelle samaa.


Muilta osin rupsahtanutta olomuotoa hän ei tosin kykene palauttamaan kutosluokkalaisen kuvaa vastaavaksi, mutta yhdessä naureskelemme, että onneksi nykyään on monia muitakin paikkoja joista voi siihen hakea apua.


Kotimatkakin sujuu kirjan parissa, loppumatkasta saan vielä jo aikuisikään ehtineen tyttäreni matkaseuraksi. Kaipa se taas tästä.


Ankeaa menoa

 10.-11.10.2023


Huoks. En tiedä, onko tässä oikeasti itse niin hemmoteltu velliprse vai mikä on, mutta Afrikan lapsien nälkä ei nyt oikein kiinnosta, varmaan siksi että omassa päässä pyörii ajatus lähinnä tyyliin “voi kun saisi pureskeltua vaikka nakkia tai lihapullaa tai leipää tai jotain”. Poika onneksi ilahduttaa äitiään ja tuo äidille samalla kuin muillekin korvapuustin paistopisteeltä. Herkullinen iltapala, pullasuttua!


Hetkittäin ärsyttää ihan älyttömän paljon, etenkin iltaisin kun koettaa saada nukuttua. Naisen elämä ei ole helppoa, niin se vain on. Iltaisin on karsea nälkä, mutta niin. Mitään kovin nestepitoista ei kannattaisi nauttia, koska muuten herää yöllä vessaan. Ravinto kun tuppaa olemaan lähinnä nestettä ja sosetta, niin huoks.


Helpoimmalla pääsee, kun lopettaa syömisen hyvissä ajoin. Se tosin aiheuttaa jäätävän nälkätilan, joka iskee takuulla juuri siinä kohtaa, kun olet aikeissa alkaa nukkumaan. Just. Ja vaikka puoliso onkin kuinka ihana, niin että voi risoa välillä sekin kun toinen syö kaikessa rauhassa herkullisen tuoksuisia tomaattikinkkuvoileipiä oman mahan kurniessa.


Miksi, oi miksi, kukaan ei ole keksinyt mahan täyttävää kapselia jonka voisi napata ennen sänkyyn menoa? Argh!




Viimeinkin teknikolle!

 9.10.2023


Eka hammasteknikolla käynti. Voi elämä, että ahdistaa. Linja-autolla kylille, mitähän siitä tulee. Pyörrynköhän pysäkille? Vai vasta linja-autoon. Mene ja tiedä. Yritän pitää ajatukset jossain ihan muualla. Älä mieti, älä mieti, älä mieti!


Linja-autossa tuijottelen suunnilleen varpaitani. Välttelen muiden katseita. Matka tuntuu jotenkin tavallista pidemmältä ja miksi ihmeessä kyytiin tuppaa joka välissä lisää ihmisiä. Htti soikoon!


Isolla kylällä totean, että olen vartin etuajassa. En kuitenkaan halua jäädä pitkin katujakaan pyörimään, ihan liikaa ihmisiä jotka voivat katsoa kohti. Jälleen rauhoittelen itseäni, älä mieti, älä mieti, älä mieti, et sinä ketään kiinnosta. Köpöttelenkin hammasteknikon ovelle ja soitan soittokelloa.


Nuorehko mies tulee avaamaan oven ja kehottaa odottamaan hetken. Käytän ajan hyödykseni ja luen uutisia puhelimen kautta. Samalla koetan tiukasti pitää ajatukset vain ja ainoastaan lukemissani jutuissa.


Vastaanoton puolella täyttelen lomakkeen, hammashemmo tuntuu olevan ihan mukava tyyppi. Otetaan valokset suusta ja hammashemmo toteaa, että kyllähän tää kuule tästä! Katsotaan jo seuraava aikakin, sekin osuu samalle viikolle. Silloin sitten päästään kuulemma kokeilemaan vahamallia suuhun. Okei. Ihan suht jees-fiilis itsellä.


Kotimatka alkaa huonosti, pysäkillä on lisäkseni ainakin kymmenen ihmistä. Tuijottelen puhelimen näyttöä ja olen kuin en olemassa olisikaan. Bussissa homma menee vielä ankeammaksi, bussi täyttyy hetkessä ja joku mies päätyy istumaan viereeni. APUA! Selviän kuin selviänkin kotiin asti ja vain pariin kertaan joudun rauhoittamaan itseäni matkan aikana.


Teknikolle pääsyä odotellessa

 3.-8.10.2023

Päivät seuraa toisiaan. Suu muuttaa muotoaan joka välissä. Perunapeltohan se, koko yläosasto. Kipuja ei silti ihmeemmin ole, jes! Aikamoista mielialojen edestakaista heittelyä. Ahdistaa ja vtuttaa välillä, välillä olo on sitten tyyliin ihan stnan sama. Mihinkään en kehtaa lähteä, puhuminen sentään sujuu jotenkin ilman hampaitakin. Mutta kun ei oikein huvita edes puhua. 

Nälkä on kokoaikainen ystävä. Muutenkin huono syömään, niin nyt ei sitten tee mieli sitäkään vähää vaikka pakkohan se on. Tomaattikeittoa, smoothieita, vauvan mössöjä. Joukossa yksi superonnistuminenkin eli jes, perunamuusia ja lihapullia muhennettuna. Saattoi tosin olla liian rakeista, vaikka kuinka ne lihapyörykätkin muusasi, ikenet jokseenkin arat.


Kaipa tää tästä. Ja johan sitä kohta pääsee sinne teknikollekin.


Ja sittenkö töihin?

 2.10.2023

En pysty lähtemään töihin. Juon kyllä kahvia, olen jopa syönyt (juonut) aamulla smoothien, mutta töihin en pysty. Jo pelkkä ajatus saa sykkeet nousemaan tuhanteen ja pakokauhun niin älyttömäksi, että mieli tekisi vain käpertyä pöydän alle piiloon.


Tärisyttääkin. Sydän tuntuu, kuin tulisi rinnasta ihan juuri näillä näpein ulos. Ihan älyttömän kamala olo. Mutta jännä juttu, heti kun ei ajattele mihinkään lähtöä niin syke alkaa vähin erin laskemaan. Noustakseen uudelleen kun sitä miettii.


Nukkuminenkin on sitä mitä sattuu. Särkyjä ei ole, mutta unessa en viivy kuin muutaman hassun tunnin ja sen jälkeen ajatukset alkaa pyöriä ympyrää. En voi lähteä kotoa, en voi, en voi!

 

Soitan esimiehelle ja sen jälkeen työterveyteen. Hoitaja on enemmän kuin myötätuntoinen. Ei hätää. Lääkäri soittaa päivällä sulle, nyt ihan rela. Kaikki järjestyy. Kyllä tää tästä.


Päivällä lääkäri soittaa, juttelee, kyselee, antaa toivoa. Paniikkihäiriö. Kohtauksellinen. Ahas. No niinpä muuten onkin. Kerran aiemmin olen sen kokenut ja juuri siltähän se silloinkin tuntui. Lähete työpsykologille, pari viikkoa saikkua, ja ei hätää. Nyt annat vaan aikaa itsellesi.


Toisaaltahan tämä operaatio osui nyt ihan oikeaan kohtaan, kun isommasta kirurgisesta toipuva puolisokin on pitkällä saikulla ja pystyy hoitamaan kaikki ulkomaailmaan suunnattavat toiminnot, eihän mulla kotona mitään hätää ole.


Kantaa lisää pilttiä ja jogurttia ja banaaneja ja vähän kaikkea, mitä voi kuvitella ilman hampaita suuhunsa laittavan. Eniten mieli silti askartelee noin suunnilleen lihapyöryköissä. Että tekisi mieli niitä. Ei niinkään sen maun takia vaan sen suutuntuman.




Ensiesiintyminen

 29.9.2023

Poika tulee käymään. Nauraa kippurassa -äiti sä näytät ihan törkeeltä. 

Joo. Sehän se sitten helpottaakin oloa. Vielä syvemmälle omaan tuoliin. On rankka reissu, enkä tiennyt, että mun pitää se ihan itse tehdä.


Puoliso tuo kaupalta pilttiä, raejuustoa, tomaattikeittoa ja kaikkea muutakin, mitä voisi kuvitella pystyvänsä syömään. Piltti on ihan suht jees, kun sekaan pistää himpan reilummin mausteita ja juustoraastetta. Nälkää se ei pitkään pidä.


Välillä kiskon smoothieita, reippaasti partaäijä-jogurttia, mangososetta, jäisiä mansikoita ja banaania. Niin ja hunajaa. Ihan jees. Tosin aika sekaisin maha on kokoajan ja onko ihme. Jos kaikki mitä laitat suustasi alas on joko a. nestettä tai b. sosetta, niin mitäs se pihalle tuleva kama on? Juuri näin.


Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikkasi. Eka teknikkoreissu on onneksi sovittuna vajaan viikon päähän torstaihin.


Voi apua!

 28.9.

Ei kivaa. Sattuu. Ajatukset on yhtä puuroa ja mössöä. Ollut pska vuosi kaikkineen. Hengissähän sitä ollaan, mutta miks. En tiedä. Kaikki tuntuu ihan pskalta. Karsee nälkä, mutta suuhun ei pysty laittaan mitään, koska suu ei ole oma. Voi vuohen vee. 


Tuntuu, että omat ajatukset ja pää menee rikki. Huomenna pitäisi mennä töihin. Siis oikeasti. TÖIHIN. Olo on kuin hakatulla, mikään oman pään sisällä ei toimi, ja muutenkin. Puolet ajasta tekisi mieli itkeä, mutta kun mähän en itke. Olen aina se, joka selviää vaikka mikä olisi. Mutta nyt on olo, etten pysty.


Varaan ajan psykoterapeutille ja juttelen sen kanssa tunnin. Selventää ajatuksia ja omaa oloa. Ymmärrän monta eri juttua. Oman tarpeeni hallintaan. Kun mun vaan pitää. Mä olen aina hallinnut ja hanskannut kaiken, miten nyt en? 


Mutta huomenna töihin. NOCANDO. Soitan työterveyteen, siellä onneksi suhtautuminen jees. Ei hätää. Kirjoitetaan huomiselle saikkupäivä. Nyt vaan rela. Tuut sit maanantaina käymään, niin nähdään ootko kunnossa. Täh?


En ole kunnossa enkä todellakaan tule käymään. Mua ei pidä nyt kenenkään nähdä, ei edes itseni. Hautaudun syvemmällä omaan tuoliini ja annan maailman vaan lipua.


Särkee!!!

 27.9.

Voi ristus mikä kipu! Herään siihen, että tuntuu kuin yläosa päästä räjähtäisi irti. Mihinkään ei onneksi tykytä, mutta että sattuu. Napsin naamaani burana-panadol-compia, lekurin mukaan voisin kiskoa panacodiakin, mutta kamoon. Johan söin sen yhden rauhoittavan ja ei jessus, mikään keskushermostoa lamaava ei ole mun juttu. EN OTA. Vieläkin ihan pska olo sen rauhoittavan jäljiltä vaikka sumeus onkin poissa.


Kuuden tunnin välein b-p-compo. Kyllä sen kivun jotenkin sietää. Suu tuntuu superoudolta. Jos sen laittaa kiinni, niin alahampaat osuu yläikeneen joka on ihan hiton kipeä. Ei suuta kiinni siis. Mutta ei sitä oikein voi aukikaan pitää, se kun on niin pirullisen ruma ja tuntuu oudolta.


Olo on kuin hakatulla, kölin alta vedetyllä ja maailman noloimmalla yksilöllä. Lapset rakastaa silti, samoin puoliso, mutta kun niidenkin katseilta ja hyvältä tahdolta tahtoisi vain mennä piiloon. Älkää katsoko, älkää puhuko, leikitään ettei mua ole.

Kertakaikkisen pska päivä.


Sattuu, itkettä ja vituttaa. Mutta minkäs teet. Ite lähdit, sanois iskä.


Hammaskirurgilla

 26.9.2023

Hammaskirurgin aika klo 13. Aamulla on ihan pska fiilis. Ihan totaalipska. Tekisi mieli pistää pää puskaan ja olla kuin arat pupujussit, mutta eipä se nyt auta. Puolison kanssa on sovittu, että hän vie ja hakee, voin sitten ottaa rauhoittavan alle kun ei tarvitse itse ajaa. Sekin pelottaa.


Vihaan päähän vaikuttavia lääkkeitä. En siksi, että kukaan niillä olisi ikinä aiheuttanut itselleni ongelmia, mutta en vain jotenkin usko niiden olevan tie onneen tai autuuteen ja lisäksi niistä tulee aika pirun huono olo jälkikäteen. Edellisellä kerralla kun moisen otin isomman hammasoperaation alla olin kanttu pois koko loppupäivän ja olo oli jokseenkin sekava. Höh.


No siellä se nyt odottaa, keittiössä. Rauhoittava. Ensin toki juon kahvia. Syön, voihan tämä olla viimeinen kerta hetkeen kun pystyn oikeasti syömään jotain. Ihan kuin pässi, jonka päätä leikataan. Mikäs tässä.


Hammaslääkärin vastaanotolle mennessä askel on keveä kuin kevätneidolla. Kuulokkeissa soi VV täysillä, sillä hei. Ville on vienyt monesta läpi. Vie se tästäkin. Mutta kaipa sillä rauhoittavallakin on osansa asiassa. Hammaskirurgi varmistaa, että onhan kaikki ok ja totean, että on. Esivalmistelut on hoidettu, antibiootit ja rauhoittava napattu.


Epäilyttää miten muka tunnissa saadaan kaikki pois. No, kaipa viisaammat tietää. Istun tuoliin, ei oikeastaan kiinnosta mikään. Se htin rauhoittava. En ole oikeastaan edes läsnä. Mekaanisesti teen kuten hammaskirurgi sanoo, rillit pois, suu auki ja ihan rela.


Salute the sangrine. Kovaa ja lujaa. Samalla pään sisällä kuuluu rutinaa. Suurin osa on jo pois, mutta kulmuri jumittaa. Kiskotaan, revitään ja stna että sattuu. Hammaslääkäri sanoi jo tullessa, että nosta kättä jos tarvitset lisää puudutetta. Ja minähän nostan. Lisää piikkejä suuhun, johan niitä on hyvinkin 15 laitettu.


Kysyy, onko muuten hyvä olla, kun näytän kaiketi puoliunessa olevalta. No kai nyt. Villelläkin on vain rakkautta. Kaipa tälläkin. Ihan pihalla.


40 minuuttia oven avaamisesta ja avaan oven uudelleen, nyt mennäkseni ulos. Suussa on julmetut tupot, kuulemma vähän tikkejäkin, mutta ihan hyvin meni. Päässä on pska olo. Mies odottaa parkkiksella autossa, on vähän kauhistuneen näköinen. Niin minäkin.


Kahvia tekis mieli. Kiellettyjen listalla on sekin, paitsi jos sen nauttisi kylmänä. Suu tosin on niin puuduksissa, että ihan tieto on sekin että kaiken minkä laittaa suuhunsa valuu rinnuksille. Vaikka toisaalta, samapa kai tuokin. Ihme kyllä sumu päästä hälvenee nopeasti.


Kotona istun ihan rauhakseen. Vaihtelen kanavia telkkarissa. Puudutuksen kaikottua keittelen kahvit ja opettelen jääkahvin tekemisen taidon. Hyväähän se on. Nälkäkin olisi, mutta hitto kun suuhun sattuu. Mikäs siinä, kipu jalostaa, sanoi äiti aikanaan.


Erikoisteknikkojuttuja

 22.9.2023

Johan oli taas menoa töissä. Edelleen jatkoin linjalla "kaikki valmiiksi mikä mahdollista" ja niinpä käytinkin kaiken luppoaikani mm. järkäten erinäisiä aikataulujuttuja ja valmistelemalla kaikkea mitä mieleen tuli. Pientä ärsytystä tosin aiheutti edelleen se, ettei selvää tietoa poissaolon pituudesta ollut, joten saattoi tulla tehtyä hieman turhankin pitkälle aikavälille niitä valmisteluja. Mutta onpa tehtynä.

Töistä suorastaan lensin kotiin, junallekin kun piti ehtiä ja sitä ennen vielä soittelemaan teknikolle. Teknikko vaikutti varsin mukavalta, kertoili aikataulua ja eri työvaiheita, sovittiin että soitan hampaiden poiston jälkeen ja varaan aikaa. Proteesin tekohan voidaan aloittaa vaikka heti seuraavalla viikolla. Jes!

Reissussa söinkin sitten ja paljon. Vähän sellainen olo ollut jo hetken, että tulee syötyä varastoon. Toisaalta hyvä niin, ikuisena ruokaongelmaisena olisi ihan hyväkin, jos edes vähän saisi ylimääräistä luiden ympärille, tiedä kauanko sitä joutuu olemaan puolipitoisella ruoalla.

Maksusitoumus!

 21.9.2023

Jes, sieltä se viimeinkin tippui, se maksusitoumus! Ja melkein ajallaankin, jäihän tässä hyvinkin pari arkipäivää soitella sille hammasteknikolle. Huomenna matkataan onneksi maailmalle yhdeksi yöksi, mutta ennen sitä pitää sille soitella ja kysellä homman toimivuudesta. 

Sähköjäniskausi

 Syyskuu 2023

Täällähän se päivä sitten kohta on. Teen miljoonaa juttua yhtä aikaa, järkkään töissä omia duunejani siihen malliin, että sijaisen on mahdollisimman helppo kopata homma haltuunsa. Ei se ihan simppelein juttu ole, ei, joten kotona kirjoittelen sitten vielä muistiinpanoja oppilaiden itselleen siirrettäväksi. En kai nyt voi olettaa, että täysin uusi tyyppi tietää mitä niiden kuuluisi muistiin kirjoitella kappaleista.


Pelottaa. Pelottaa niin prkleesti, mutta ei ole ketään, jolta kysyä mitä on edessä. Ei vain ole. Se hiton hammasteknikonkin tieto on vielä jossain postin uumenissa, joten kaikki on ihan htin auki. No, kaipa se tästä jossain kohtaa. Onneksi puoliso on sellainen kuin on, toteaa, että kuulepas nyt.


Minäpä varasin meille yhden yön hotellireissun poistoa edeltävälle viikonlopulle. Mennään ja syödään oikein viimeisen päälle. Nukutaan hyvin. Ihanaa, kun osaa noin asiaa ajatella.


Maksusitoumusjahdissa

 Elokuu 2023

Onneksi pääsee takaisin töihin. Ei tarvitse miettiä tulevia, vaikka ne takaraivossa pyörivätkin, ne ajatukset. Hieman tosin ihmetyttää, että missä se htin maksusitoumus viipyy, siitä kun näkisi erikoishammasteknikon tiedot ja voisi valmiiksi kysellä aikataulutuksia. Soitan siis hammashoitolaan, josta luvataan palata asiaan.


Hammashoitolan maksusitoumuksien hoitaja soittelee seuraavana päivänä, mikä kiire sulla nyt on, ei näitä etukäteen ole yleensäkään annettu ja kuule, kun parasta olisi jos pystyisit olemaan vaikka muutaman kuukauden ilman mitään hampaita niin paranisi paremmin.


Öööö… Tota, mun pitäs pystyä töissä puhuun? Ja ihan ilmeitäkin käyttämään. Että öööö…. Lupaa pitkin hampain lähettää sen, mutta toteaa, että saattaa mennä parikin viikkoa ennen kuin on perillä. Ihan hieman kyllä ihmetyttää. Hitto kun olisi rahaa kuin rantarosvolla.


Voisi mennä yksityiselle puolelle, siellä kun kuitenkin se hoito on vähän toista. Mutta mistäpä sitä sellaisia rahoja olisi, nytkin hieman kauhistuttaa valmiiksi kun miettii kustannuksia. Arvio proteesille annettiin tammikuulla, n. 600-800 euroa, mutta en oikeastaan tiedä mitä se nyt kaikkineen kattaa.


Ilmeisesti vain sen proteesin, käsittääkseni ja muut osat menee sitten omaan piikkiin. Eli hampaiden poisto, erikoishammasteknikon palkkiot ja niin edelleen. Ihan kiva summa varmaan tiedossa.


Käymme sukulaisen synttärikekkereillä, ihan kiva tavata ihmisiä ja kuulla jutusteluja. Anoppi ihmettelee minulle tämän operaation aikataulua. Kun saihan se hänen tuttunsakin juuri proteesit ja sai ne ihan samalla kertaa, kun hampaat poistettiin.


Pistää vielä enemmän ärsyttämään. Tuttu kun ei ole työssä ja ne proteesitkin on todnäk sosiaalitoimen kustantamat. Ja heti suuhun. Just. Ja sitten minä, joka teen töitä ja tienaan leipäni ilman mitään tukia niin just. Suunnilleen saat pskaa niskaan kun kyselet yhden maksusitoumuksen perään.


Ei kuulosta reilulta ei, mutta mikäs. Kaipa sitä voi töistä pois olla vaikka sitten omaan piikkiin, jos ei kerran pysty töitään tekemään kun puhe ei toimi. Huoks.


Usko horjuu

 Heinäkuu 2023

Vituttaa. Masentaa. Pelottaa. No, kaipa sitä henkiin jäädään. Purraan intopiukeena käivärää ja hymyillään itsekseen. Juuri muulla tyylillähän sitä ei kehtaa hymyillä. Onneksi hammasosasto voi hyvin, mitä nyt aika-ajoin joku palanen yläosastosta lentääkin pois.


Käymme miehen kanssa reissussa, hotellille ostetaan suola- ja pistaasipähkinöitä. Pistaasipähkinät ovat olleet ainainen heikkouteni. Tällä kertaa joudunkin toteamaan, että niiden aika on ohi. Enhän minä saa millään ilveellä niitä auki, sillä hampaillahan ne on yleensä tullut avattua. Minkäs teet, suolapähkinät nyt ainakin vielä saa syötyä vaikkakin nekin saa muruja hampaista irtoamaan.


Aivan sama!


Kesässä ollaan, ja hammaslääkärissäkin

Kesäkuu 2023


Hammaslääkärissä. Pari alkavaa reikää alahampaissa, molempien reikien eteneminen tosin loppunut jo vuosia sitten. Siistitään, paikataan, katsotaan ikenet. Todetaan, että hyvät ne on. Kysyn samalla, että mikä se toimintasuunnitelma nyt on. Aika hampaan poistoon tuli, mutta poistetaanko ne kaikki samalla kertaa. Kaikki yhdeksän julmetun upeaa hampaanruotoa. Ja entäs ne juuritäytöt. Lähteekö nekin samalla. 


Hammaslääkäri kertoo, kuinka maaliskuulla on pidetty palaveri (hekoheko) ja sovittu hammaskirurgin kanssa, että kaikki täyttöjä myöten otetaan yhdellä kertaa pois. Kiva. Kysynkin, miten kivulias toimenpide mahtaa olla kyseessä. Hammaslääkäri kertoo, että puudutusta annetaan takuulla riittävästi ja operaation jälkeen tiedossa on päivän sairasloma.


Aha. Ottaen huomioon, että työni perustuu puhumiseen niin hieman nyt kohauttaa kulmia. Mitähän tässä vielä mahtaa olla edessä. No, murehditaan sitä sitten, kun sinne päästään.

 

Pari viikkoa

  No niin. Nyt on pari viikkoa kohtsilleen täynnä näillä uusilla kapineilla. Sisäänajovaihe on selvästikin hankala. Syöminen on vähitellen a...